Uteliaisuuden lähteillä - Osa 2: Miten kultivoida uteliaisuutta “itsestäänselvyyksien” edessä?

Blogisarjassani ”Uteliaisuuden lähteillä” jaan omia uteliaisuuden kokemuksiani ja jäsennän kokemaani tutkitun tiedon avulla. Tavoitteenani on voimaannuttaa ja tuoda iloa ja toivoa sinulle. Päätä itse, mitä otat omalle uteliaisuuden polullesi. Ota vastaan se, mikä sinulle sopii. Tiedät kyllä itse parhaiten, mikä on sinun tiesi uteliaisiin tekoihin. Voit ajatella, että edessäsi on kulho, jonka sisällä on marmorikuulia. Jokainen teko ja ajatus uteliaisuuden polulla täyttää kerrallaan yhden marmorikuulan verran kulhoasi. Mitä useampia marmorikuulia sinulla on, sen enemmän saat voimaa ja vahvuutta uteliaisuudesta.

Sen sijaan että näkisimme uteliaisuuden olevan henkilöön liittyvä adjektiivi, joka määrittelee henkilöä, kannustan teksteissäni tekemään uteliaisuudesta verbin – jotain jota meistä jokainen voi oppia ja lisätä elämässään halutessaan pienillä teoillaan.

On myös lohdullista huomata, että organisaatiotutkimuksen perusteella uteliaisuutta voi synnyttää yhdessä työpaikalla, harrastusporukassa tai vaikkapa kaveripiirissä. Parhaimmillaan uteliaisuus onkin yhteisön tapa toimia arjessa, joka kannattelee niitäkin, joilla ei tässä tilanteessa ole voimavaroja uteliaisuuden harjoittamiseen. Tämän vuoksi tuon henkilökohtaisten kokemuksieni rinnalle myös yhteisönäkökulman. Yllättävää on huomata, että yksilön kokemuksesta voi ammentaa myös yhteisönäkökulmaan, ja päinvastoin. Uteliasta lukuhetkeä ja satoa!

#uteliaisuudestatapa #uteliaisuusonverbi #sinäolettähti #yhdessäenemmän #tapamuotoilu #weekdaygardener

1.Johdanto

Luin innostuneena ja ylpeänä entisen luokkakaverini Ilkka Paanasen oivalluksia Supercellin kymmenen vuoden taipaleelta. Kirjoituksessa oli monta briljanttia ajatusta, mutta erityisesti minua kosketti tällä kertaa Ilkan kuvaus siitä hetkestä, jolloin hän huomasi, että puhuessaan vastuullisuudesta yrityksen arvona ja organisaatiokulttuurin osana, hän ei kuitenkaan tarkoittanut täysin samaa asiaa kuin työkaverinsa: 

“Supercell had six founders and I feel that we all had complete clarity between us six what the culture we wanted to build was all about. —- What triggered me finally to get on it was a meeting where someone was talking about “responsibility” (one of our values) but clearly had a completely different way to think about it than what I thought we meant by “responsibility” when we founded the company. —-This was a huge wake up call for me.

— Ilkka Paananen

Olen löytänyt myös itseni vastaavasta tilanteesta monen monta kertaa, jossa olen käyttänyt samoja sanoja, mutta eri merkityssisällöllä kuin puhekumppanini. Oletko myös sinä kokenut jotain vastaavaa? Ja mitä suuremmaksi ryhmä kasvaa, sen suuremmaksi kasvaa mahdollisuutemme ymmärtää asia monella eri tapaa – jo pelkästään kaksi ihmistä monesti tulkitsee samoja asioita täysin eri tavalla. Yhteisen ymmärryksen rakentamisen merkitys kasvaa entisestään, mitä heterogeenisemmät osallistujien kulttuuriset taustat, arvot ja kokemushistoria ovat. Erityisen näkyväksi tämä tulee muutostilanteissa.

Huolimatta siitä, että tiedämme erilaisten kokemusmaailmojen ja kulttuurien merkityksen ajattelullemme, vain harvoin käytämme tietoisesti aikaa yhteisen ymmärryksen luomiseen, olipa kyse yhteiskunnasta, työpaikasta, kodista, ystäväryhmästä tai vaikkapa harrastusporukasta. Ajattelemme usein, että tällainen itsestäänselvyyksien, kuten arvojen ja kulttuurin, pohtiminen ja reflektointi on ruotsalaista diskuteerausta. Turhaa ajanhukkaa ja tehotonta työntekemistä, kyllähän kaikki nyt ajattelee samalla tavalla kuin minäkin! Kysymys kuuluukin, miten kultivoida uteliaisuutta ”itsestäänselvyyksien” edessä?

Lähden taklaamaan tätä haastetta erilaisten pienempien kysymysten avulla. Jäsennän ensin yhteisen ymmärryksen rakentamisen tarpeellisuutta omakohtaisella esimerkillä.  Tällä esimerkillä haluan oivalluttaa sinua siitä, miten paljon erilaisia viitekehyksiä ja kokemuksia meistä jokainen jo yksistään kantaa mukanaan – saatikka, kun mukana on iso joukko erilaisen taustan omaavia ihmisiä.  Pohdin myös, miten meistä jokainen voi tehdä näkyväksi erilaisia kulttuurisia oletuksiamme ja ottaa niitä puheeksi omassa yhteisössään. Lopuksi vastaan vielä omaan kysymykseeni kiteytetysti, mikä oman ymmärrykseni mukaan kultivoi uteliaita tekoja itsestäänselvyyksien edessä.

2. Yksi ihminen, kymmenien erilaisten kulttuurien edustaja



Oletko miettinyt, minkälaisista eri kulttuureista sinä tulet ja miten ne vaikuttavat arkisiin tapoihin ja ajatteluusi? Lähdin jäsentämään näitä kysymyksiä oman taustani reflektoinnin avulla.

Tunnistan itsessäni neljä eri kansallista identiteettiä, sillä sukujuureni ovat moninaiset. Olen suomalainen, ja erityisesti suomalaisuudessa minua koskettaa arvot rehellisyydestä ja aitoudesta. Ruotsalaisista juurista tunnistan ottaneeni mukaan arjen kepeyden ja kauneuden – koskaan ei ole huono hetki pitää pieniä juhlia. Saksalaisuus ja ranskalaisuus näkyy minussa ihan fyysisenä habituksena, mutta myös siinä, että arvostan ihmisissä rohkeutta ottaa epäkohdat puheeksi. Mielenosoitus päivässä pitää mielen virkeänä. Lisäksi pidän saksalaisessa ja ranskalaisessa kulttuurissa läheisyydestä puolituntemattomienkin joukossa. Olen ennen kaikkea eurooppalainen. Toivon, että lapsilleni maapallo olisi entisestään pienempi, ja että he omaksuisivat maailman kansalaisuuden eurooppalaisuuden rinnalle.

Tunnistan itsessäni myös paikalliset identiteetit, kuten turkulaisuuden. Mieheni välillä vitsailee, että kyllä toinen turkulainen toisen turkulaisen tunnistaa! Kyllä – hyväntahtoinen ironia ja terve ylpeys omista juurista on peritty turkulaisuudesta. Minussa on myös runsaasti karjalaista rempseyttä ja nykyisin tunnen olevani myös ylpeä helsinkiläinen, ja ennen kaikkea sydämenmuotoisen saaren Katajanokan asukas.

Tunnistan myös itsessäni kolme ammatillista habitusta. Arvostan oikeudenmukaisuutta, loogisuutta ja perusteluja, kokonaisuuksien hallintaa, kuten monet muutkin juristit. Olen kuitenkin ennen kaikkea organisaatioiden kehittäjä. Tästä ammatillisesta identiteetistä olen ottanut eväsreppuuni ymmärryksen yhdessä kehittämiseen ja sen, että asiat ovat harvoin mustia tai valkoisia, vaan harmaan eri sävyjä – tämän tunnistaminen edellyttää reflektointitaitoa. Ratkaisukeskeisen työnohjaajan identiteetti näkyy minussa nykyään siten, että kysyn ja kuuntelen paljon enemmän kuin aikaisemmin. Etsin asioita, joihin voin vaikuttaa jo nyt ja uskon vahvuuksien korostamiseen paremman lopputuloksen aikaansaamiseksi.

Olen myös kasvanut eri yhteiskuntaluokkien risteyspisteessä. Vanhempani eivät ole saaneet koulutusta, vaikka he ovat sitä kovin aikoinaan toivoneet. Esimerkiksi isäni suvussa on aina arvostettu koulutusta, mutta hän ei sitä saanut poikkeuksellisesti oman perheensä silloisen tilanteen vuoksi. Olenkin oppinut omien vanhempieni kokemuksesta, että kaikki meistä eivät saa samanlaisia lähtökohtia elämälle. Ja toisaalta samaan aikaan olen nähnyt heidän esimerkistä, että voimme keskeisesti vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme ja miten suuntaamme omaa toimintaamme omassa elämässämme. Esimerkiksi isäni opetteli 1980-luvulla itse tietokoneiden hengenelämän ja kehittyi tässä roolissa erittäin taitavaksi. Vasta viime vuonna kuulin, että isän äidinisä eli mummoni isä oli keksijä ja mummoni velipuoli Ruotsissa ydinfysiikan professori.

Tunnistan myös vielä itsessäni ainakin perheeni kulttuurin, joka on sekoittunut nykyisin mieheni Antin lapsuuden perheen kulttuuriin. Myös koulut, jota olen saanut käydä, vaikuttavat tapaani ajatella. Esimerkiksi Luostarivuoren lukiosta omaksuin arvostuksen laaja-alaiseen sivistykseen ja kyseenalaistamisen hyveen.

Lisäksi olen oman sukupolveni edustaja. Olen elänyt aikaa ennen internetiä, mutta myös sen jälkeen. Olen myös päässyt osaksi erilaisia organisaatiokulttuureja suuresta pörssiyrityksestä pieneen PK-yritykseen, julkiselta puolelta yksityiselle ja kolmannelle sektorille sekä työntekijän että yrittäjän roolissa. Tunnistan myös erilaisia harrastuskulttuureja kuntourheilusta kilpaurheiluun.

Listaa erilaisista alakulttuureista, jotka vaikuttavat minuun, voisin jatkaa vielä tovin. Tähän kun vielä lisään henkilökohtaisen kokemushistoriani, on esillä jo kattava ja monipolvinen listaus erilaisista taustaoletuksista, jotka vaikuttavat keskeisesti tapaani ajatella ja käyttäytyä.

Uskon, että esimerkilläni sain sinut jo oivaltamaan, miten paljon kannamme mukanamme eväsrepussamme, ja kuinka harvoin kuitenkaan tästä keskustelemme esimerkiksi työpaikoillamme. Vai oletteko te aktiivisesti ja säännöllisesti työpaikoillanne purkaneet tiimin jäsentenne erilaisia taustoja ja sitä, miten ne vaikuttavat yhteisen tavoitteen tulkintaan? Pohdin seuraavaksi, miten voisimme lisätä uteliaisuutta ”itsestäänselvyyksien” edessä.

3. Miten meistä jokainen voi tehdä näkyväksi itsestäänselvyyksiä?

3.1. Dialogi synnyttää vapaasti virtaavan merkityksen ryhmän läpi

Sengen (2004) mukaan mielemme mallit ovat syvälle juurtuneita olettamuksia ja yleistyksiä, jotka vaikuttavat ymmärrykseemme ympäröivästä maailmasta ja jotka vaikuttavat päivittäisessä arjessamme. Tulemme tietoiseksi omista ajattelumalleista vain dialogissa muiden kanssa – eli silloin, kun kohtaamme toisten erilaisia ajatusmalleja.

Todelliseen, pysyvään yhteisen ymmärryksen luomiseen vaaditaankin tietoista toisinajattelua: Mitkä asiat, tapahtumat ja tilanteet ovat vaikuttaneet omiin näkemyksiimme ja miten voisimme haastaa perinteistä ajatteluamme? Hedelmällisessä dialogissa osallistujat työstävät yhdessä toinen toisiaan kannustaen löytämään yhtäläisyyksiä osallistujien ajattelusta ja toisaalta ennakkoluulottomasti tutkimaan erilaisia näkemyksiä samasta aiheesta. Uteliaasti ja hyväntahtoisesti ihmettelemään, ei olemaan pakotetusti samaa mieltä käsiteltävästä asiasta.

Dialogissa ei pyritä osoittamaan omia käsityksiä oikeiksi ja keskustelukumppanien käsityksiä vääriksi, vaan tavoitteen on ajattelun kehittäminen yhdessä. Yhdessä oppimaan oppiminen. Kreikan dia-logos tarkoittaakin vapaasti virtaavaa merkitystä ryhmän läpi -ryhmä löytää uusia näkökulmia, jota yksin ei ole mahdollista löytää. Samalla kun tiimit oppivat yhdessä, yksilöt kasvavat nopeammin kuin yksinään ja sivutuloksena syntyy myös taloudellisesti hyvää tulosta (Senge 2004).

Sengen yhteisen ymmärryksen rakentamisen tärkeyttä oppivan organisaation menestymisessä tukee myös Losadan (1999) tutkimukset hyvin menestyvien tiimien ominaisuuksista. Yksi keskeinen tutkimustulos Losadalla oli se, että hyvin menestyvässä tiimissä tiimin jäsenet suuntasivat huomionsa muihin yhtä paljon kuin itseensä. Lisäksi menestystä ennusti se, kuinka paljon tiimin jäsenet kysyivät toisiltaan sen sijaan, että he olisivat tiukasti puolustaneet vain omia näkökulmiaan.

Yhteisen ymmärryksen rakentamisen tärkeyttä puoltaa myös Sutclifen ja Voguksen (2003) tutkimustulokset. Tutkimustulosten mukaan myönteiset kokemukset yhdistyvät suurempiin näkökulmien vaihteluun ja organisaatioiden kestävyyteen haasteiden kohtaamisessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö negatiivisia kokemuksia tulisi käsitellä työpaikalla. Päinvastoin! On erittäin hedelmällistä ymmärtää syvällisemmin, mikä on saanut meidät tai jotkut meistä kokemaan asian kielteisesti omasta kokemuksestamme poiketen. Samalla luomme psykologista turvallisuutta. Googlen Aristoteles projektin (2012)  keskeinen tutkimustulos olikin se, että menestyneessä tiimissä jokainen ryhmän jäsen saa vapaasti jakaa ja tuntea tunteita ilman pelkoa häpeästä ja torjutuksi tulemisesta.  

3.2. Etnografia siirtää fokuksen yhteiseen arkeen

Kulttuuria kuvataan ilmaksi, jota hengitämme. Asiaksi, jota pidämme itsestäänselvänä ja jota emme osaa edes kyseenalaistaa. Kulttuuriset merkityssisällöt näkyvät ajattelussamme ilman, että tiedostamme niitä sen enempää.  Meille tulee monesti näkyväksi oman kulttuurimme erityispiirteet vasta siinä vaiheessa, kun joku poikkeaa totutuista tavoistamme ajatella ja toimia. Mutta millä muulla tavalla kuin dialogilla voimme tehdä näkyväksi yhteisesti jakamiamme oletuksia arjessamme?

Etnografiaa on määritelty monin tavoin. Eri tieteenalojen, tutkijayhteisöjen ja tukijoiden näkemykset vaihtelevat siitä, mikä tekee tutkimuksesta etnografisen. Yleensä etnografiselle tutkimusmetodille on tyypillistä, että tutkija tutkii havainnoimalla ihmisten käyttäytymistä luonnollisessa jokapäiväisessä ympäristössä ja hän käyttää tutkimuksensa apuna erilaista aineistoa, kuten kenttämuistiinpanoja, epävirallisia keskusteluja, valokuvia, videomateriaalia ja haastatteluja. Tavoitteena on oppia kokonaisvaltaisesti tutkittavan yhteisön kulttuurista, sen ajattelu- ja toimintatavoista sisältäpäin huomioiden eri toimijoiden erilaiset näkökulmat. (ks. esim. Eriksson ja Kovalainen 2008).

Smithin (2001) mukaan myös organisaatioita on tutkittu laajasti etnografisella tutkimusotteella, äärimmäisinä esimerkkeinä hän tuo esiin tutkimukset yökerhojen tarjoilijoista, mansikan poimijoista sekä viihdepuhelintyöntekijöistä. Barleyn ja Kunda (2001) ovat perustelleet etnografisen tutkimusotteen hyödyllisyyttä organisaatioiden tutkimuksessa esimerkiksi sillä, että byrokraattiselle mallille rakentuvien organisaatioteorioiden käsitteet ja tutkimusmenetelmät työstä eivät sovellu enää nykypäivään. Barleyn ja Kundan (mt.) mukaan huomion kohteena tulisikin valtavirrasta poiketen olla itse työn tekeminen ja sen muuttuvat muodot, eikä byrokratian analyysi. Näin on mahdollista saada yksityiskohtaista tietoa työn käytänteistä, sillä monet ihmiset eivät pysty sanoittamaan, miten he tekevät työtänsä. Myös Smith (2001) esittää, että etnografisella tutkimusotteella on mahdollista selittämisen sijaan myös ymmärtää paremmin postmodernin työelämän ilmiöitä –sellaisia, joista emme ole vielä edes tietoisia.

Etnografia ei ole kuitenkaan pelkästään antropologien etuoikeus, vaan sitä voi tehdä meistä jokainen joko itse tai ryhmässä. Esimerkiksi päiväkirjan pitäminen, kalenterien vertailu, valokuvat arjesta ja arjen varjostustehtävät tiimikaverien välillä ovat erinomaisia tapoja konkretisoida arkeamme ja erilaisia tulkintojamme siitä. Ne toimivat erinomaisena sytykkeenä yhteisen ymmärryksen luomisessa!

3.3. Käytänteet antavat käsitteistön itsestäänselvyyksille

Dialogissa ja etnografiassa törmäämme välillä ilmiöihin, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä, mutta jota emme ole osanneet sanoittaa. Hyvä esimerkki tällaisesta ilmiöstä on esimerkiksi Arlie Hochschildin (1983) lanseeraama emotionaalinen työ, jota lentoemännät tekevät työpäiviensä aikana. Lentoemännän työssä emotionaalinen työ liittyy erityisesti jatkuvan ystävällisyyden ja hymyilyn vaateisiin sekä asiakaan huonon käyttäytymisen sietämiseen riippumatta omasta henkilökohtaisesta tunnetilasta. Kun sanoja ei ole vielä apuna, voi yhteistä työkalupakkia täydentää käytänteiden kuvaamisella.

Käytäntöteorioissa käytänteellä tarkoitetaan ”sellaista inhimillistä ja materiaalista toimintaa, jossa samat tai lähes samat tekemisen tavat toistuvat tietyssä paikassa tai tietyn, kyseistä toimintaa harjoittavan yhteisön tai verkoston parissa (Räsänen ja Trux 2012). Käytänteet ovatkin jonkin tietyn ryhmän rutiineja suorittaa tehtävä laajemmassa vakiintuneessa kontekstissa (Barnes 2001). Käytänteet muuttuvat usein itsestäänselviksi ja automatisoituvat niin, että ne tunkeutuvat tietoisuuteen vasta, kun joku poikkeaa niistä (Räsänen ja Trux 2012).

Käytäntöteoriat tarjoavat myös ainutlaatuisen mahdollisuuden lisätä itseymmärrystämme, sillä ne auttavat meitä määrittelemään asemamme sosiaalisessa maailmassa ja samalla mahdollisuuden muuttaa totuttuja vakiintuneita tapoja ja käsityksiä (Reckwitz 2002). Käytännöllisessä ymmärryksessä toiminta saattaa toimijasta vaikuttaa kussakin tilanteessa mielekkäältä (make sense), vaikka se ei ole järkevää tai edes vaikuta siltä.

Mutta mitä käytänteet ovat käytännössä? Da Silva (2014) on oivallisesti osannut kiteyttää pro gradu-tutkielmassaan konkreettisen esimerkin avulla, mistä käytänteissä on oikein pohjimmiltaan kyse tavallisessa arjessamme. Hän toteaa, että voi tuntua triviaalilta ilmaista, että kassalle jonottamiseen kuuluu tilana ruokakauppa, kehollisina toimintoina muun muassa peräkkäin seisominen, esineinä ostokset kärryssä, korissa tai käsissä ja vaikkapa kärsimättömyyden tunne. Tämä kaikki on yhtä irrottamaton osa jonotuskäytännettä kuin se tietotaito, jota tarvitaan siihen, että osaamme mennä jonon päähän, seisoa ja odottaa vuoroamme peräkkäin. Jonotuskäytänne kaupassa mahdollistaa paikallaan seisomisen tuntemattoman ihmisen edessä tai takana ilman, että sitä pidettäisiin tungettelevana.

Sitä vastoin odottaessasi ystävääsi hämärtyvässä puistossa yksin, et kokisi oloasi luontevaksi, vaan enemmänkin pelokkaaksi, jos joku tuntematon henkilö seisoisi selkäsi takana hyvin lähellä sinua –tämä ei kuulu puistossa oleskelun käytänteeseen.(mt.)

Näihin kahteen esimerkkiin kiteytyykin hyvin se, miksi käytänteet itseään toistavina tekoina uusintavat rakenteita, jotka voivat tilanteesta riippuen joko rajoittaa tai mahdollistaa toimintaamme, kuten lähellä seisomista tuntemattoman henkilön selän takana.

Käytänteiden tutkiminen edellyttää systeemistä ilmiöpohjaista tarkastelua. Taitoa eritellä erilaisia ilmiöön liittyviä oletuksiamme ja taitoa nähdä toisin tekemisen paikkoja. Käytäntöteoreettinen lähestymistapa antaa käsitteistön, jonka avulla voimme määrittää toimintaamme hyvin läheltä monien yksityiskohtien kautta (zooming in) ja samanaikaisesti analysoida toimiimme vaikuttavia hyvin erilaisia taustatekijöitä (zooming out) (Nicolini 2009).

Käytänteiden mahdollisuuksien ja rajojen tutkiminen auttaa kuitenkin meitä ymmärtämään, miksi muutokset ovat joskus vaikeita ja miksi emme aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla – käytänteiden tarkastelu lisää myötätuntoa itseä ja muita kohtaan.

4. Lopuksi: ”Jokaisessa maassa on samanlaisia ihmisiä: äitejä, isiä ja lapsia”



Tärkein asia, jonka olen oppinut omalta mummoltani, on se tosiasia, että jokaisella meistä on loppupeleissä samanlaiset perustarpeet – halu tulla rakastetuksi ja nähdyksi sellaisena kuin on. Mummoni menetti Saksan kansalaisuuden toisen maailmansodan aikana Berliinissä, koska hänen ruotsalainen isänsä vastusti Hitleriä. Mummoni joutui pakkotyöleirille Berliinin lenkokentälle Tempelhofiin ja hän koki myös ne kauhunhetket, kun Berliiniä pommitettiin. Mummoni kirjoitti kuitenkin näin sodan loppumetreistä Berliinissä – ei vihaan lietsoen, vaan rakkautta ja empatiaa kuuluttaen:

“Sitten koitti se päivä, jolloin paras tyttöystäväni teki itsemurhan. Venäläiset olivat raiskanneet hänet niin monta kertaa, että hän ei jaksanut enää. Me hautasimme hänet puutarhaan. Oli kevät. Melkein jokaisessa puutarhassa oli hautoja. Venäläiset tappoivat silloin, kun halusivat ja monet tekivät itsemurhan. Luulin, että en kestäisi tätä kaikkea, sillä olinhan vasta 16-vuotias ja elämänuskoni oli romahtanut. Äitini oli kultainen eikä jättänyt meitä hetkeksikään yksin. Pääsimme lopulta kaikkein vaikeimman yli. —— Pyydän, että ihmiset heräisivät ja huomaisivat, kuinka mieletöntä sota on. Jokaisessa maassa on samanlaisia ihmisiä: äitejä, isiä ja lapsia.”

— Doris Luther (os. Bargholz)

Ja tosiaan kysyin alussa, miten kultivoida uteliaisuutta ”itsestäänselvyyksien” edessä? Näen, että yhteisen ymmärryksen rakentaminen toimii siltana yhteisöllisesti tuotetun tiedon ja henkilökohtaisen kokemusmaailman välillä kasvattaen uteliaita tekoja ja kyseenalaistaen itsestäänselvyyksiä.

Harvard Business Schoolin professorin Francesca Ginon (2018) mukaan uteliaisuutta vaalivatkin arjen rutiinit, kuten yhteisen ymmärryksen jatkuva ja tinkimätön rakentaminen. Samalla uteliaisuus auttaa torjumaan kognitiivista vinoutumaa, jossa ihminen on taipuvainen luottamaan ensisijaisesti tietoon, joka tukee hänen ennakkokäsityksiään ja vähentää virheiden määrää päätöksenteossa. Uteliaisuus synnyttää myös uusia näkökulmia ja oivalluksia, toisin sanoen luovuutta. Halu luoda yhteistä ymmärrystä on kuvainnollisesti lannoitetta uteliaisuuden puutarhassa – maaperä, josta ponnistaa uteliaita tekoja!

Ps. Kerro minulle, mitä tekstini sai sinussa aikaan? Minkälaisia kokemuksia sinulla on uteliaisuuden vaalimisesta itsestään selvyyksien edessä? Auta minua kehittymään ja saamaan monipuolisempi kuva tästä ilmiöstä. Kiitos ja halaus.

Lähteet:

Pääasiassa sähköisinä tekstissä. Lisäksi

Barley, S.R. & Kunda, G. (2001): Bringing Work Back In. Organization Science.Vol. 12:1, 76-95.

Barnes, B. (2001): Practice as collective action. Teoksessa Schatzki, T. R., Knorr-Cetina ja Savigny, E (toim.): The Practice Turn in Contemporary Theory.London: Routledge,17-28.

Eriksson, P. ja Kovalainen, A. (2008): Qualitative Methods in Business Research. London: SAGE.

Nicolini, D. (2009): Zooming In and Out: Studying Practices by Switching Theoretical Lenses and Trailing Connections. Organization Studies. Vol. 30:12, 1391-1418.

Reckwitz, A. (2002): Toward a Theory of Social Practices: A development in culturalist theorizing. European Journal of Social Theory. Vol. 5:2, 245-265.

Räsänen, K. ja Trux, M-L (2012): Työkirja. Ammattilaisen paluu. Helsinki: Kansanvalistusseura.

Smith, V.(2001): Ethnographies of Work and the Work of Ethnographers. Teoksessa Atkinson, P., Coffey A., Delamont, S., Lofland, J. ja Lofland L.(toim.): Handbook of Ethnography. London: SAGE, 220-234.

Täällä keskustellaan työnteon tapojen muotoilusta, yhdessä kehittämisestä ja uuden luomisesta (työ)elämässä lempeässä ja voimaannuttavassa ilmapiirissä. Esitä rohkeasti ajatuksesi. Näin kylvät ympärillesi kukoistavia puutarhoja yhdessä Weekday Gardenerin kanssa.